torstai 28. huhtikuuta 2016

Miltä musta tuntuu

Huomenna alkaa virallisesti mun viimenen viikko. Fiilikset? Ei mitään hajua. En saa kiinni. Tällä hetkellä kuitenkin hämmästyttävän rauhalliset.

Sain yhtäkkiä randomin päähänpiston kirjottaa blogiin, joten mulla ei oo mitään hajua, mitä tää postaus tulee sisältämään. Kirjottelen ihan tajunnanvirtaa. Olin mä toki aatellut jo aikasemmin että haluan ennen lähtöä vielä postata fiiliksiä, mutta en oo siis kuitenkaan suunnitellut ollenkaan, mitä kirjoittaa. Ja miten mä oisin voinutkaan, kun ei näistä fiiliksistä saa mitään selkoa. Kuten sanoin, tällä hetkellä mulla on yllättävän rauhallinen olo, ottaen huomioon, mitä kaikkea tässä on muutaman viikon aikana tapahtunut, ja että mä oon lähdössä viikon päästä kotiin. Kai se on niin että kun liikaa tapahtuu ihan käsittämättömiä asioita lyhyen ajan sisällä ja kokee suurimpia mahdollisia tunteita, niin jossain vaiheessa sitä pakostikin rauhottuu. Ei jaksa elää enää sellasessa pyörremyrskyssä.

Tästä voi päätellä tosiaan, että jotain muutakin on siis tässä taustalla kun tää lähtö. Tiivistän asian yhteen sanaan: ihmissuhdedraama. Tai oikeestaan haluan jättää ton draama-sanan pois, sanotaan ihan vaan ihmissuhteet. Ei sillä, että tää ei olis nimenomaan draamaa ollut, sitäpä hyvinkin, mutta "ihmissuhdedraama" kuulostaa jotenkin... lapselliselta, en tiiä, jotenkin siltä, ettei se olis niin "totista". Anyway, en rupee avaamaan tässä blogissa ton enempää, mitä on käynyt, koska vaikka kirjottelenkin lähinnä itelleni vaan muistoksi, en oo kuitenkaan laittanut tätä blogia yksityiseksi - enkä siis tosiaan halua avata kaikille tätä tapahtunutta. Sen verran vaan sanon, että Ricards sanokin tossa maanantaina, että jos jollekin pitäs joku mitali antaa siitä kellä on ollu hulluinta täällä, niin mä oisin ehdottomasti sen mitalin saaja :-------D Ja myönnän itekin, nää viimeset viikot on ollu niin käsittämättömän hulluja, etten ois ikinä uskonut että au pairina vois käydä jotain tällasta läpi.

Haluun nyt yrittää jotenkin eritellä ihan vaan ton lähdön aiheuttamia fiiliksiä tosta kaikesta muusta - se on ihan supervaikeeta koska "toi kaikki muu" liittyy siihen niin paljon ja tosiaan vaikuttaa mun fiiliksiin niin paljon, mut silti - haluun yrittää. Sillon joskus maaliskuussa (vai helmikuussa? en ees muista) kun varasin lennot, niin mulla oli aika vaikeeta aikaa. Joka päivä ahdisti ja itketti, koska en pystyny miettimään mitään muuta kun lähtöä. Sillonhan se lähtö tavallaan tuli toteen, kun osti ne lennot. Lähteminen tuli ihan joka sekunti mieleen, kaikista ihan pikkuasioista. Koko ajan mun mielessä näky erilaisia mielikuvia viimesistä hetkistä ties missä ja kenen kanssa, ja kyyneleitä sai pidätellä niin bussissa, ruokapöydässä, lenkillä, R:n kanssa oltaessa... Oon aina tiennyt olevani erittäin tunteellinen ihminen, mutta täällä se mun tunteellisuus on kyllä kasvanut ihan moninkertaseksi. Siis itku tulee niin hemmetin helposti että mua oikeesti ärsyttää se jo ihan sairaasti, samoten mun vasemman silmänalus on muuttunut tummaks ja karheeks itkemisestä, ja nykyään jos itken niin siihen sattuu ihan sairaasti :--------D Se oli kiva kun hostäiti kysy että oonko mä lyöny sen johonkin ja olin vaan että eei ku varmaa oon vaa nukkunu huonosti. Tätä ei myöskään yhtään helpota se tieto siitä, että kun tuun Suomeen, niin tuun olee niin sekasin varmasti ainakin ekat muutama viikkoa, että se itkeminen ei tosiaan lopu sinne päästäessä - päinvastoin, saa nähdä tuunko mä mitään muuta tekemäänkään nää ekat viikot kun itkemään. Että varotan teitä etukäteen kaikki läheiset, kyllä, haluan nähdä teitä ja viettää aikaa teijän kanssa mahdollisimman paljon, mutta tuun olemaan mitä todennäköisimmin erittäin sekaisin tän alkuajan Suomessa. :D

Mutta niihin rauhallisiin fiiliksiin. Nyt se lähtö on jo niin lähellä, että on jotenkin rauhottunut. Kun tietää, että se on oikeesti ihan nurkan takana, niin jotenkin ei osaa pelätä sitä samalla tavalla. En mä tosin vielä oo oikeen tajunnut sitä kuinka vähän mulla on päiviä jäljellä, ootan lauantaita samalla tavalla kun mitä tahansa viikonloppua, vaikka tiiän että se tulee olemaan mun vika ilta ulkona. Suunnittelen ohjelmaa ens viikolle ja hymyilen kun nään, että on luvattu kahtaviittä astetta, ihan kun ois tiedossa joku normaali viikko. Samalla pieni ääni mun takaraivossa kolkuttaa ja sanoo: hei haloo, sä lähet ens viikon perjantaina. ENS VIIKON PERJANTAINA. SUOMEEN. LOPULLISESTI. Mutta sitten joku vaan työntää sen äänen pois, ja kohautan olkiani.

Ettei tästä nyt kuitenkaan sais sellasta kuvaa, että oisin jotenkin välinpitämätön ton asian suhteen, niin ei, niin se ei oo. Oikeasti oon siis äärimmäisen surullinen tän asian takia, koska ihan oikeesti, mä rakastan mun elämää täällä. Jos vaan millään voisin, niin jäisin. Tuntuu rehellisesti ihan kauheelta palata Suomeen. Kyllä mulla on tietty ikävä kaikkia läheisiä ja sellanen pieni kutkutus on jo siitä että pääsee näkemään kaikki pian, mutta kaikki muu Suomesta sit oikeastaan ahdistaakin. Mua ahdistaa ajatus töihin menosta, ahdistaa ajatus lähijunassa istumisesta ja suomen kuulemisesta ympärillä, ahdistaa ajatus baariin menemisestä. Ahdistaa se, että tiedän, että tuun koko ajan ajattelemaan "kunpa oisin Madridissa". Mullahan ei ollu mitään kulttuurishokkia tänne tultaessa - oon alusta asti sopeutunut sairaan hyvin enkä oo ees kerenny Suomea ikävöidä paljon ollenkaan. Tiedän, että mulla tulee niin iso kulttuurishokki nyt Suomeen palatessa, että se pelottaa. Se tulee olemaan jotain ihan uutta mulle, koska vaikka oonkin aina jo kaikkien ties minkä heppaleirien ja ripareittenkin jälkeen saattanut itkeskellä monta viikkoa sitä ikävää, niin onhan tää nyt ihan eri mittakaavan asia.

Pientä helpotusta kuitenkin on luvassa - mä oon nimittäin tulossa tänne jo kesäkuun alussa takasin lomalle! :D Vielä on suunnitelmat auki, mitä tuun tekemään, koska aikasemmat suunnitelmat tosiaan kumoutu tämän jo moneen kertaan mainitun mystisen tapahtuneen takia, mutta onneks tässä on vielä aikaa miettiä ja suunnitella. Tää varmasti helpottaa jonkun verran Suomeen tuloa, että tiedän, että oon tulossa pian takasin. Mutta se on kuitenkin vaan loma, joka ei kestä kauaa, ja sen jälkeen en taas tiedä, millon tuun takasin. Mut kai sitä on osattava myös päästää irti jossain vaiheessa.

Nyt löydän itteni tuijottamassa uutta, tyhjää riviä, ja miettimässä noin minuutin ajan, mitä kirjotan. Toisaalta mitään ei tuu enää mieleen, ja toisaalta satoja asioita - mutta niistä on mahdoton saada kiinni, mahdotonta kirjottaa niitä tähän. Tällasta mun ajatukset on ollut tässä viimesten viikkojen aikana. Yhtä pyörremyrskyä. Siispä painun kohta pehkuihin, ja yritän saada unen päästä kiinni, tietäen, että aamulla kun herään, alkaa mun viimenen viikko.

Onerva

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Maailman paras viikko









Kuten aiemmassa postauksessa (joka tuli vahingossa noin kuukauden myöhässä :D) mainitsinkin, vietin Semana Santan eli pääsiäisviikon Cádizissa Michaelin ja sen perheen kanssa. Oon niin ilonen siitä koko viikosta, jos vaan mitenkään olis ollut mahollista niin oisin viettänyt toisen viikon siellä! Michaelin perhe on ihan superihana ja on jo nyt ikävä niitä kaikkia tyyppejä. Meitä oli siellä siis yheksän henkilöä majottumassa samassa talossa, ja parhaimmillaan myös isovanhemmat, joten hulinaa riitti. Meitä oli siis minä, Michael, Michaelin äiti ja sen brittiläinen miesystävä (jotka asuu Skotlannissa), Michaelin täti ja setä ja niiden kaks lasta eli Michaelin serkut, ja sit näiden perheen joku ystävä. Michaelin serkut Laura ja Patricia on jo 28- ja 31-vuotiaat, mutta ne molemmat oikeesti näyttää ja vaikuttaa että vois olla kymmenen vuotta nuorempia :----D Ihania tyyppejä, ton viikon jälkeen mulla oli vatsalihakset kipeet siitä kaikesta nauramisesta sen viikon ajalta. Patri myös kerto yks ilta, että se on raskaana! Ja pari päivää sitten sain tietää, että se oottaa kaksosia - sika hauska, koska just tuolla ton viikon aikana mietittiin että kukakohan noista serkuksista saa kaksoset, kun niiden äidit (eli Michaelin äiti ja täti) on kaksoset ja sehän on periytyvä geeni :D Toivottavasti pääsen näkemään nää pikkutyypit vielä joskus tulevaisuudessa!

Se talo jossa majotuttiin sijaitsi siis itse asiassa Cádizin vieressä El Puerto de Santa Marían kaupungissa, ja siellä sellasella maaseutualueella. Eli joka päivä kuulu ties mitä kukkojen kieuntaa sun muuta siitä ympäriltä. Säät oli hyvät, suurin osa viikosta oli sellasta että oli lämmin mutta ehkä vähän tuulista tms, niin joutu jonkun pitkähihasen ottaa mukaan, mutta sillä pärjäs hyvin. Parina päivänä oli kuitenkin ihan kesäsäät, ja toisena päivänä näistä mentiinkin rannalle ihan bikineissä aurinkoa ottamaan. Nyt oon ihan masis kun täällä Madridissa taas takkia joutuu vetää päälle D: Mä lähenkin Suomeen sopivasti just siinä toukokuun alussa kun täällä alkaa ne oikeesti hyvät säät... Siis on täällä nytkin välillä päiviä millon on ihan shortsikeli, mutta sit seuraavana päivänä saattaakin olla kymmenen astetta kylmempää ja sataa kaatamalla. Täällä tää huhtikuu on just tää kaikista arvaamattomin kuukausi :D

Yks päivä siellä käytiin Jérezissä (läheinen kaupunki) viinitilalla, jossa oli sellanen opastettu kierros. Sieltä on noi kolme viimestä kuvaa. Oli ihan super siistiä ja mielenkiintosta, ja lopussa saatiin tapakset ja kahta eri viiniä! Ton viikon jälkeen voin yleisesti ottaen sanoa, että sain niin paljon kaikkia siistejä ja erityisesti espanjalaisia kokemuksia, esimerkiksi joka päivä yleensä syötiin jossain ravintolassa missä söin oikeesti espanjalaista ruokaa, näiden ketjuravintoloiden sijasta, joissa yleensä käyn syömässä Madridissa jos oon ulkona. Samoin koko viikko kun tuli lähinnä puhuttua espanjaa (paitsi kun olin Michaelin kanssa kahestaan), niin kyllä siinä sellanen pieni intensiivikurssi tuli :D Vikana päivänä käytiin myös sellasella hevostilalla, missä kasvatetaan andalusianhevosia, voitte vaan kuvitella kuinka kärsin siellä kun en oo melkeen neljään vuoteen ollu hepan selässä ja ne hepat siellä...... Halusin vaan hypätä kaikkien selkään ja ratsastaa! Ihan sika nättejä siis ja Michael oli itse asiassa koko ajan eniten niitä siellä silittelemässä, vaikka tätä ennen ollaan käyty keskusteluja kuinka hänen mielestään hevoset on vaan tosi retardeja eikä se tykkää niistä yhtään yms. No nyt mulla on kuvia todistusaineistona, joissa se halaa ja silittelee yhtä heppaa, kattoen sitä silleen, että se ois joku maailman tärkein asia sille. Seuraavalla kerralla kun se alkaa puhumaan taas tollasia, otan vaan nää kuvat esiin :-----D

Se hetki sinä lauantai-iltana, kun lähin kotoa matkalaukun kanssa ja laitoin portin kiinni perässä, tuntu niin hyvältä. Menin siis Michaelille sillon lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna lähettiin ajamaan Cádiziin. Olin oottanut tätä lomaa niin paljon, että en olis voinut olla ilosempi sillä hetkellä kun se vihdoin alko! Ei sillä etten tykkäis olla täällä mun hostperheessä, mutta kyllä siinä sellanen vapautunut tunne tuli, kun tiesi ettei viikkoon tarvii olla täällä :D Teen ehkä myöhemmin joskus postauksen siitä, millasta loppujen lopuks mun mielestä on ollu olla tässä perheessä, ehkä sen avulla ymmärtää mun tuntemuksia vähän paremmin. Sit taas kun tulin kotiin viikko sitten maanantaina, oli tosi oudot fiilikset. Vähän samanlaiset kun sillon uudenvuoden jälkeen kun tulin takasin Suomesta. Musta tuntu ihan kun oisin ollut jonkun kuukauden pois, enkä viikkoa. Se oli sanomattakin selvää, että olin tosi surullinen kun se loma loppu, koska olin oottanut sitä niin paljon, mulla oli niin hauskaa ja ihanaa siellä, ja se meni ihan vilahtaen ohi. Paluu arkeen tuntu jotenkin ahistavalta. Tähän kyllä vaikutti ihan tosi paljon sekin, että tiesin, että nyt kun se viikko oli ohi, ei mulla oo enää ihan hirveesti aikaa täällä ennen kotiinlähtöä. Keskiviikkona alkaa mun viimenen kuukausi täällä. Teen tästäkin EHKÄ (jos siltä tuntuu) oman postauksensa, missä kerron mun fiiliksiä tästä asiasta. Jos nyt nimittäin rupeisin tähän samaan postaukseen niistä kertomaan niin tästä tulis ihan liian pitkä, koska kuten tästäkin jo kirjoitetusta tekstistä huomaa, rupeen aina jaarittelemaan :D Jätän sen aiheen nyt siis sikseen tältä osalta.

Summa summarum, oli ihana viikko. On ikävä. Sitä paikkaa, niitä tyyppejä, niitä hetkiä mitä vietin siellä niin Michaelin kanssa että sen koko poppoon kanssa. Mutta oon super ilonen että se tapahtu ♥

Onerva

Ps. AINIIN!! Melkeen unohdin yhen hauskimmista jutuista, joka sattu jo menomatkalla sinne. Meijän autossa oli siis minä, Michael, Laura, Michaelin äiti ja Chris (eli sen äidin miesystävä) ja Chris ajo. Jossain vaiheessa ei oltu varmoja missä oltiin, Laura avas sen kännykän kartan ja sano että "hei mitä hittoa, me ollaan Portugalissa" :DDDD Hups. Oltiin vähän erehdytty reitistä ja päädytty Portugalin puolelle. No, pysähdyttiin siinä jollain huoltoasemalla, ja mun oli pakko nousta autosta ulos, jotta voisin sanoa, että oon nyt käynyt Portugalissa XD Se koko matka Cádiziin tän kiemuran kanssa kesti siis joku kaheksan tuntia, että kyllä siinä aika paljon istumista oli, mutta onneks mulla oli maailman paras matkaseura!

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Hups

Huomasin just, että multa oli jääny tää postaus julkasematta vahingossa..... no, ei se mitään, tässä tää tälleen reilusti yli kuukauden myöhässä :------D



Throwback kahden viikon takaisiin tunnelmiin. Mentiin yks lauantai Michaelin ja sen muutaman kaverin kanssa Navacerradalle, joka on yks Madridin vuorista. Lähettiin aamulla aikasin, otettiin juna Alcalásta ja junamatka sinne vuoren juurelle kesti varmaan joku melkeen kaks tuntia. Tarkotuksena olis ollut ottaa siellä asemalla sit toinen juna jolla nousta vuoren huipulle, jossa on laskettelukeskus ja oltiin mietitty vuokraavamme pulkat ja laskevamme mäkeä. No, saatiin tietää asemalle päästyä, että noustakseen siihen toiseen junaan, ois pitänyt varata liput etukäteen, ja että niitä ei saanu enää sieltä ostettua :-D Ei auttanut siis muuta kun lähteä nousemaan kävellen vuorta ylös!



Oon kyllä ilonen että niin kävi, koska oli ihan sairaan hauskaa. Oli myös ihan tosi hyvä sää, aurinko paisto koko päivän ja oli ihan sairaan kuuma noustessa ylöspäin, hyvä minä kun olin ottanut talvitakin ja sen alle vielä neuleen. Molemmat oli pakko riisua :-D Pojat kans veteli ilman paitaa (muun muassa hangessa), ja oli jotenkin absurdia, kun Suomessa yleensä jos on lunta, niin on myös kylmä. Toisin oli tuolla, ja sen takia se sää olikin ihan perfecto. Oli hauskaa, kun tosiaan noi pojat oli ihan innoissaan siitä lumesta ja leikki kaiken maailman lumisotaa sun muuta. Mutta ei ihmekään, jos Michaelkin kuulemma viimeks kaheksan vuotta sitten nähny lunta :D Mä vaan kattelin vierestä silleen joo, mä oon eläny täs sellaset 19 vuotta joka talvi tän kanssa niin ei tee mieli ees koskea.



Käveltiin muutama kilometri (edeten melko hitaasti, just koska välillä poikettiin johonkin metsään rellestämään hetkeks), ja päädyttiin lopulta sellaselle aukiolle, jossa oli pöytiä ja penkkejä. Syötiin siellä "lounas", aka leipää, chorizoa ja normimakkaraa jotka ostettiin chinosta ennen kun lähettiin nousemaan. Sen jälkeen mentiin siellä aukiolla sijaitsevaan kuppilaan ja oltiin silleen että vitut mistään patikoimisesta, ruvetaan ryyppäämään ja vieritään alas. Pojat joi useemmat kaljatuopit ja mä pari lasia viiniä, jonka jälkeen lähettiin sit takaspäin. Ihan kävellen kylläkin.
 


Oli ihan huippupäivä, ja oli kiva viettää pitkästä aikaa viikonloppu muuten kun makaamalla koko päivä sängyssä valvotun yön jälkeen. Rakastan myös hengata Michaelin kavereiden kanssa, kun ne on niin hauskoja ja idiootteja ja jaksaa aina naurattaa mua, vaikka vaikutankin varmaan aika retardilta, kun puhun niin vähän. Onneks kuitenkin ymmärrän lähes kaiken jos jaksan kuunnella kunnolla (sillon kun ne ei puhu sellasta valonnopeus-vauhtia), joten saan nauraa niiden jutuille vedet silmissä aina!



Sen jälkeisenä viikonloppuna oli taas Kapitalin vuoro, tällä kertaa Michaelin ja sen kavereiden kanssa (viimeks kun olin aupparikamujen kanssa). Tänä viikonloppuna taas olin vihdoinkin ekaa kertaa Daganzon yöelämässä! :D Eli toisin sanoen mentiin muutamille drinksuille Ricardsin, Paulinen ja Tomin kaa. Kylläpä oli ihanaa ku pysty vaan kävelemään kotiin! Eilen oltiin Madridissa samalla porukalla plus pari muuta, Bea Kanadasta ja Ben Englannista. Mentiin eka Retiroon istuskelemaan, mutta sitten alko ripottelemaan, niin siirryttiin sisätiloihin juomaan. Siis tää mun alkoholin käyttö täällä on kyllä jotain ihan järkyttävää... Eilen tuli ekaa kertaa illalla vähän semmonen ällöttävä olo kun olin taas koko päivän ajan juonu jotain alkoholillista. No mut Suomessa voin pitää sit vähän taukoo XD

Kahen viikon päästä alkaa pääsiäinen, ja oon ihan sairaaaaan innoissani koska meen viikoks Michaelin ja sen perheen kanssa Cádiziin!!!!!!!! Vihdoin matkustan jonnekin tän mun au pair -vuoden aikana, onhan täällä jo reilu viis kuukautta elelty :D Cádizhan on siis Andalusiassa, ihan etelässä, melko lähellä Gibraltaria. Michael sano, että siellä saattaa jo nyt maaliskuussa olla jotain reilusti yli 20 astetta. Pääsen jopa ehkä käyttämään mun biksuja, en malta oottaa!!

Onerva

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Mun toinen koti

Small town, awesome people. Näin kuuluu meijän Whatsapp-ryhmän nimi. Otin nää kuvat Daganzosta ehkä joskus lokakuussa, ja näin kauan kesti, että sain vihdoin julkaistua ne täällä. Tässä voi nähdä pikku maistiaista siitä, millasessa kylässä täällä elellään.



Daganzohan (koko nimeltään Daganzo de Arriba) on noin 10 000 asukkaan kylä noin 35 kilometrin päässä Madridin keskustasta. Keskustaan pääsee julkisilla, vaikka siinä meneekin oma aikansa. Ensiksi pitää ottaa bussi Barajasiin, jossa sijaitsee siis lähin metroasema. Bussimatka kestää ruuhkasta riippuen 20-30 minuuttia, ja Barajasista metromatka Nuevos Ministeriosiin reilu 15 minuuttia. Siitä jatketaan sitten eteenpäin riippuen siitä mihin ollaan menossa, jos keskustaan niin kannattaa metron sijasta jatkaa junalla, jolla pääsee Solille eli Madridin sille "keskusaukiolle" kahessa minuutissa. Kaikkineen tähän matkaan kuluu yleensä vähintään se 50 minuuttia, kun on noita kaikkia vaihtoja. Onneks oon kuitenkin tottunut pitkään koulumatkaan jo Suomessa, ja muutenkin mä jostain syystä tykkään istua bussissa, joten ei toi matkan pituus pahemmin haittaa!



Luulen, että kävin syksyllä Madridissa useemmin kun nykyään. Sillon meillä oli Roosan kanssa se to do -lista kaikista nähtävyyksistä, joten siellä tuli ravattua yleensä pari kertaa arkiviikon aikana ja mahdollisesti myös viikonloppuna, jos mentiin ulos Madridiin eikä Alcaláan. Nyt kuitenkin, joululoman jälkeen oon vaan kerran käyny ulkona Madridissa sillon kun oltiin siellä Kapitalissa, muuten oon mennyt aina Alcaláan. Samoin viikolla tulee käytyä vähemmän, kun muilla Daganzon auppareilla ei oo päivällä niin paljoa vapaa-aikaa kun mulla, joten ne ei oikeen voi viikolla lähteä sinne. Mulla on tällä hetkellä yks suomalainen kaveri, jota nään yleensä Madridissa, ehkä kerran viikossa tai parissa.



Mutta Daganzo ja Daganzo-aupparit. Ja Alcalá ja alcalaláiset, jotka on vaan 15 minuutin bussimatkan päässä. Mä kiinnyn hirveen helposti kaikkeen: ihmisiin, paikkoihin, asioihin. Eikä Daganzo oo ollu poikkeus. Vieläkin Ally lähettelee mulle snappeja, kuinka se ei ymmärrä miten jaksan vieläkin olla täällä. :DDD Mä vaan tykkään tästä paikasta, kaikki on lähellä ja täällä asuu ihania ihmisiä. Toki jos täällä ei asuis muita au paireja, ja Madridiin ei pääsis noin helposti julkisilla, niin ois varmasti eri asia. Mutta kun noi asiat on reilassa, niin mua ei oo hetkeäkään haitannut asua täällä.



Kuvista ei saa kauheen hyvin irti, millanen paikka tää on, koska muistan kaikkien kattoneen mua kun hullua kun heiluin järkkärin kanssa ottamassa kuvia kadulla. En siis kehdannut hirveesti ottaa kuvia "keskustasta" (joka tosiaan lähinnä on yksi liikenneympyrä ja siitä eri suuntiin lähtevät kadut), vaan lähinnä yritin mennä paikkoihin, joissa ei sillon ollu muita ihmisiä. Kuten parista kuvasta näkyy, Daganzoon kuuluu myös tollanen "vanha osa", jossa on siis tollasia vanhoja ja ränsistyneitä taloja, mulle tulee ihan mieleen Kreikan saarien pikkukylät. En niistäkään taloista ja kaduista saanu otettua kuvia niistä kaikista näteimmistä, koska mulla tietty loppu kameran akku sillon kun olin kuvailemassa niitä. Mun mielestä se vanha osa on tosi nättiä, tulee tosin käveltyä siellä hirveen harvoin.



"Keskusta", jonka jo mainitsinkin, on aina pakko tunkea lainausmerkkeihin, koska se on niin pieni. Mutta niin on koko Daganzokin. Sen vois kävellä päästä päähän varmaan reilussa 20 minuutissa, jos kävelis suorinta reittiä sen "halki". Keskustan ja vanhan osan lisäksi on sitten katuja, joissa on samannäkösiä rivitaloja katu toisensa jälkeen. Aluksi oli hirveen vaikeeta liikkua täällä, kun kaikki kadut näyttää ihan samalta punaruskeine tiilitaloineen ja metalliportteineen. Mutta nopeesti siihenkin tottu, ja oppi tunnistamaan ne tarvittavat paikat.



Entä yöelämä? Yhdessä kuvassa voitte nähdä Irish Pubin (joka muuten muista pubeista poiketen sijaitsee tuolla vanhassa osassa), joka on Allyn ja myös mun hostvanhempien mukaan paras paikka Daganzossa. Ite joudun kuitenkin häpeällisesti myöntämään, etten oo vielä kertaakaan käynyt ees yhillä drinkeillä Daganzossa illalla. Viime syksynä monta kertaa halusin niinä viikonloppuina kun ei menty ulos, mutta muut oli aina liian väsyneitä tai jotain. Ja nyt joulun jälkeen taas kun oon mennyt joka viikonloppu ulos Alcaláan tai Madridiin, niin ei oo sitten tullut mentyä enää toisena iltana, kun on ollut niin väsynyt. Mutta vielä joku päivä mä meen!! Se on niin naurettavaa, etten oo menny, kun tosiaan asun tässä ihan "keskustassa" niin että nään ton liikenneympyrän mun ikkunasta. Eli tosiaan ei ois kauheen vaikeeta lähteä yhille tohon muutamankymmenen metrin päähän, mutta kun ei saa aikaseks niin ei saa aikaseks. :-D


Muistan kun Allyn vikana iltana lokakuussa istuttiin yhen kukkulan päällä Allyn ja Ricardsin kanssa, oli pimeetä mutta lämmintä ja kateltiin Daganzon ja muiden lähikylien valoja. Kysyin Allylta, luuleeko se vielä joskus palaavansa Daganzoon. Se vastas että: "naaah, I don't think so" ja perään Ricards sano: "I'm definitely never gonna come back to Daganzo". Me naurettiin, mutta muistan ajatelleeni, että no mä kyllä ihan varmasti tulen. Tällanen tunteilija kun oon, niin ihan varmasti tulee ikävä Daganzoa, kun on aika lähteä. <3

maanantai 1. helmikuuta 2016

Fiilinkejä

 
 



Tästäkin päivästä on jo melkeen kuukausi, hui. Muutama päivä sen jälkeen kun olin tullut Suomesta takasin, kävin moikkaamassa Dianaa Alcalássa. Diana lähti siis sen perheestä uudenvuodenaattona, ja asu loppuajan hostellissa Alcalássa. Räpsittiin muutamia kuvia, mun tarkotuksena oli ottaa Alcalásta kuvia koska siitä on tullu mulle yks tärkeimmistä paikoista täällä, mutta loppujen lopuksi en mä niitä sit ihan hirveesti saanu otettua :D Ja mun mielestä se on muutenkin paljon nätimpi illalla, kun se on täynnä ihmisiä! Yliopistokaupunki kun on kyseessä, niin päiväsaikaan kaikki on koulussa haha.

Oon tajunnut, että fiiliksiä on hirveen vaikea kirjottaa, kun ne vaihtelee päivästä toiseen. Välillä on sellasia päiviä, kun tekee jotain tosi kivaa, ja on sellanen rakkausfiilis tätä paikkaa ja näitä ihmisiä kohtaan, ja ajattelee, ettei ikinä halua lähteä pois. Sen kivan ei ees tarvii olla mitään uutta tai ihmeellistä, vaan se voi olla ihan esimerkiks kävelylenkki pelloilla, ja siellä uuden kukkulan löytäminen, josta on hieno näköala. Välillä taas on sellasia päiviä kun ei tee mitään muuta kun lagaa kotona, R:n kanssa ei suju eikä hostvanhempienkaan kanssa tuu juteltua oikeen mitään koko päivänä. Eli toisin sanoen, huonoja päiviä. Onneksi näitä jälkimmäisiä on kuitenkin paljon vähemmän, kun noita hyviä päiviä.

Kuitenkin, joku asia mikä on muuttunut merkittävästi joulun jälkeen, on R:n käytös mua kohtaan. Oon tajunnut, etten oo oikeestaan pahemmin kirjottanut tänne ees tästä hostperheestä ja mun fiiliksistä täällä, yleensä enemmän muista jutuista, kuten mitä oon tehny kavereiden kanssa yms. Se on johtunut ihan siitä, että mulla on ollu niin helppoa tässä perheessä, ei oo ollu mitään ongelmia, oon vaan toitottanut kaikille kuinka mulla on niin huippuperhe, ja tätä parempaa ei vois olla.

Ja oon yhä sitä mieltä. Että mulla kävi ihan sairaan hyvä tuuri tän perheen kanssa. Mutta kuten sanoin, R:n ja mun suhteelle on tapahtunut jotain, ja valitettavasti negatiivisessa mielessä. Tulin takasin siis sillon 4.1, joka oli maanantai, ja se koko viikko oli R:llä vielä lomaa koulusta. Me pelattiin varmaan joka päivä jotain kymmentä eri lautapeliä, ja joka _ikisessä_ se suuttu, ja me riideltiin. Se suuttu ihan sairaan herkästi kaikesta, ja ei silleen miten normi 8-vuotias suuttuu, vaan se myös oikeesti saatto alkaa haukkumaan ja valehtelemaan, kuinka mä olin koko ajan väärässä ja paha ihminen. Aattelin sillon, ja puhuttiin hostäidinkin kanssa, että se on varmaan vaan sellasta hermostununeisuutta ja ylienergisyyttä, kun ei oo ollu pitkään aikaan koulussa ja on joulu ja kaikkea (kun täällä tosiaan se suurin osa niistä lahjoista jaetaan vasta sillon 6.1). Puhuttiin, että kohta se helpottaa, kun koulu alkaa taas.

Mutta nyt on jo neljäs kouluviikko alkanut loman loppumisen jälkeen, ja tilanne on vaan muuttunut pahemmaks. Se on mulle ihan sairaan vihanen koko ajan, vaikka en tekis mitään, vaikka mä yritän kuinka olla ilonen ja kiltti sille, annan niiin monien asioiden joita se sanoo ja tekee mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta korvasta ulos, ja yksinkertaisesti oon vaan superpaljon lepsumpi mitä sen vanhemmat, koska en vaan jaksa tapella sen kanssa. Silti se suuttuu mulle. Se osaa myös oikeesti olla niin ilkee, että mun on monesti ollut vaikea uskoa, että se on vaan kaheksan vuotta vanha. Vaikuttaa ihan, kun se ei enää haluais mun olevan täällä. Joudun ihan koko ajan olemaan varpaillani sen kanssa, että mistäköhän se seuraavaks keksii haukkua tai syyttää mua. Se ei myöskään tottele mua enää _yhtään_, joka ikinen aamu on samanlaista taistelua, kun se ei suostu nousta ylös, ei suostu laittaa vaatteita päälle, eikä syömään. Joka kerta se menee siihen, että joudun sanomaan sen vanhemmille, koska se on ainoa keino, millä se alkaa tottelemaan. Vasta kun sen vanhemmat sanoo sille. Oli se monesti tällasta syksylläkin, mutta ei todellakaan tässä määrin, mitä nyt. Sillon oli myös niitä hyviä päiviä, ja päiviä jolloin me naurettiin ja meillä oli hauskaa yhessä. Nyt joka päivä on vaan tappelua.

Tää harmittaa mua tosi paljon, koska se tekee mut tosi väsyneeks ja surulliseks. Se auttaa, että nään kavereita lähes päivittäin ja saan ajatukset muualle, mutta haluisin, että mulla ois täällä kotonakin hyvä olla. Oon aatellut, että jos tää ei kohta tästä lähde muuttumaan, niin pakko jutella hostvanhempien kanssa ja yrittää miettiä, voiko asialle tehä jotain. En kuitenkaan todellakaan haluais lähteä tästä perheestä, koska tää on kaikilla muilla tavoin niin hyvä perhe olla au pair, että en tiiä miten sopeutuisin toiseen perheeseen, jossa mun pitäiskin yhtäkkiä tehä paljon enemmän kaikkea, ja ois paljon vähemmän vapaa-aikaa :-D Ja muutenkin, en tiiä onko tässä vaiheessa enää järkeä mennä uuteen perheeseen, vaan pariks-kolmeks kuukaudeks. Kotiinlähtö ei kuitenkaan oo vaihtoehto, koska mä en todellakaan oo vielä valmis jättämään Madridia taakse. Toivotaan siis, että tää ois vaan joku R:n vaihe joka menis kohta ohi!

Onerva

Ps. Oltiin viime viikonloppuna viettämässä Daphnen synttäreitä ja vikaa iltaa Kapitalissa, jonne meillä oli VIP-varaus. Oli niin huippua!!! Ja Daphnea on jo ikävä ♥

maanantai 25. tammikuuta 2016

Vanhaavanhaa

Nyt tulee sellasta oldschool-settiä ettei mitään rajaa. Vanhimmat kuvista on otettu yli kaks kuukautta sitten, marraskuussa. Halusin kuitenkin nää kuvat tänne laittaa, mutta sen suurempia selittelemättä, koska tosiaan oon näistä lähes kaikista jotain kertonut jo aiemmissa postauksissa.

Marraskuussa oltiin tosiaan huvipuistossa, jonka jälkeen mentiin Tapa Tapaan jo perinteeksi muodostuneille mojitoille ja sangrialle.

Nähtävyyksiä: Almudenan katedraali sisältä, Debodin temppeli ja ne tärkeimmät eli Serranotalo ja Guillen ja Tetén pusukohtauksen leikkipuisto.

Marraskuun lopussa juhlittiin Ricardsin synttäreitä alottelemalla tutussa shottibaarissa. Joulukuussa tutustuin uusiin tyttöihin Daphnen kautta, ja vietettiin tanssintäyteinen yö Madridissa. Kreikkalainen Eirini puuttuu kuvasta :( Käytiin myös Roosan kanssa ihastelemassa Madridia ylhäältä päin yhessä näköalatornissa.

Vika viikonloppu ennen kotiinlähtöä käytiin Roosan kanssa kattomassa Leijonakuningas-musikaali. Oli niiiin tajuttoman hyvä, että jos ikinä on mahdollisuus mennä kattomaan, niin menkää!! Sen jälkeen treffattiin vielä koko porukalla keskustassa (miinus Diana) ja jätettiin hyvästejä toisillemme, minä ja Daphne vaan väliaikasesti koska mentiin kotimaihimme vaan lomailemaan, mutta Roosa lopullisesti :( Onneks mun tartti sanoa hyvästit vasta Suomessa, koska lennettiin samalla koneella. Ja no, eihän nää hyvästit nyt oikeesti mitkään lopulliset ollu kellekään, kyllähän me vielä tullaan näkemään! ;)

Tää vika kollaasi on erittäin turha, mutta halusin nyt laittaa jotain kuvia tältä mun paluun jälkeiseltäkin ajalta. Päivä sen jälkeen kun tulin, oli siis Reyes Magos, joka kuuluu näiden jouluun ja on useimmissa perheissä paljon isompi juttu, kun joulupukki. Viides tammikuuta ympäri Espanjaa on kaupungeissa ja kylissä kulkueet, joissa nää Itämaan tietäjät ja muut tyypit heittelee karkkeja ihmisille. Tuli kyllä niin penkkarifiilis! :D Ekana viikonloppuna mentiinkin sit heti ulos, saatiin vihdoin brittiläinen Tom mukaan, joka siis on yhtä lailla asunut Daganzossa syyskuusta lähtien, mutta josta oltiin epätietoisia tosi pitkään, eikä siis ennen joulua saatu aikaseks treffata. Mutta nyt hän on liittynyt meidän gängiin! Joka btw elää suurten muutosten aikaa - Roosa lähti ennen joulua, Diana muutama päivä sitten, ja Daphne viikon päästä. Uusia jäseniä tosin on Tom, saksalainen Pauline ja yhdysvaltalainen Mandy (jota ei vielä olla keretty näkemään). Minä ja Ricards siis ollaan kohta ainoat alkuperäiset jäsenet! Surullista, mutta toisaalta uusia tyyppejä tulee koko ajan, jotka ainakin tähän mennessä ovat kaikki olleet ihan mahtavia. Au pairiuteen kuuluu se vanhojen kavereiden menettäminen (väliaikaisesti!! :D) ja samalla uusien saaminen. Siksi tää onkin niin jännää.

Onerva

maanantai 18. tammikuuta 2016

Madridia ja fiiliksiä











Outoa kirjottaa yli kuukauden takasista tapahtumista, varsinkin, kun oon tässä välissä kerennyt käymään Suomessakin. Haluun kuitenkin laittaa nää kuvat tänne, ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kuten viime postauksessa mainitsin (joo, luin sen äsken läpi, älkää kuvitelkokaan, että oisin muistanu :D), viime syksy, ja varsinkin joulukuu, oli nähtävyyksien kiertelyn aikaa. Serranotalon lisäksi yks parhaimmista nähtävyyksistä on ollut ehdottomasti Santiago Bernabéun jalkapallostadion, joka on siis Real Madridin kotiareena! Vaikka en mikään suuri jalkapallofani ookaan, toi oli silti ihan supercool, kun pääsi näkemään niin monta paikkaa. Mun sanoin Roosalle vaihtopenkillä istuessa: "Mieti, kenen muun peppu tässäkin on voinu olla..." Se on siis sellanen kiertue, joka sisältää kaikki pukuhuoneitten kylppärit, press roomit yms. Suosittelen ehdottomasti! :D

Käytiin nopeesti vilkasemassa myös Las Ventasin härkätaisteluareena, joka on (näköjään) maailman kuuluisin härkätaisteluareena maailmassa. Sinnekin ois päässy sisään jollekin kierrokselle, mutta ei jaksettu maksaa. Madridin neljä pilvenpiirtäjää käytiin myös vilkasemassa lähietäisyydeltä, kun ne näkee aina vaan kaukaa.

22. päivä tosiaan koitti lähtö Suomeen joulua ja uutta vuotta viettämään. Oli kyllä ihanat kaks viikkoa, kun sai vaan olla niin rennosti. Vaikka mä täällä tunnenkin olevani kotona, ei se oo kuitenkaan ikinä sama asia, kuin oikeesti kotona. Paluu tänne oli, no, ei nyt hankala, mutta sanotaan näin, että kyllä siinä itkeä tirautettiin taas edellisenä iltana, kun piti sanoa hyvästit äitille toistamiseen. Ekana päivänä kun olin takasin täällä, oli vähän sekavat tunnelmat. Kaverit täällä ei ekaks vastanneet whatsapissa, sängyn vieressä oleva pistorasia oli muurattu umpeen, ja pikkulampusta oli otettu lamppu pois. Pikkuasioita, jotka ahdisti, kun oli just jättänyt kaikki rakkaat taakseen ja palannut arkeen. Ei mennyt kuitenkaan kauaakaan, kun kaverit vastasivat ja ehottivat jo tapaamista, oikea pistorasia löytyikin vähän siirretyn sängyn takaa, ja hostit sanoivat lainanneensa lamppua ullakon valaisimeen ja ostavan mulle pikimmiten uuden. Mä tunsin olevani kotona taas.

Nää kaks viikkoa, mitkä oon nyt ollut täällä loman jälkeen, on olleet ihan huippuja. Vanhojen kavereiden näkemisen lisäksi oon tutustunut uusiin ihmisiin, ja varsinkin kaks viimesintä viikonloppua on olleet sellasia, joita tuun varmasti muistelemaan haikeudella myöhemmin. Tällä hetkellä mulla on sellanen olo, etten ikinä haluais lähteä pois. Tiiän, että se tulee olee mulle ihan sairaan hankalaa, ja yritän olla ajattelematta koko asiaa, enkä oo vielä edes halunnut päättää, millon lähden. Kuitenkin ahdistaa, kun ajattelen, miten nopeesti viime syksyn kolme kuukautta meni. No, ei voi muuta kun elää hetkessä, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, ja nauttia tästä keväästä täällä enemmän kuin koskaan.

Onerva