torstai 28. huhtikuuta 2016

Miltä musta tuntuu

Huomenna alkaa virallisesti mun viimenen viikko. Fiilikset? Ei mitään hajua. En saa kiinni. Tällä hetkellä kuitenkin hämmästyttävän rauhalliset.

Sain yhtäkkiä randomin päähänpiston kirjottaa blogiin, joten mulla ei oo mitään hajua, mitä tää postaus tulee sisältämään. Kirjottelen ihan tajunnanvirtaa. Olin mä toki aatellut jo aikasemmin että haluan ennen lähtöä vielä postata fiiliksiä, mutta en oo siis kuitenkaan suunnitellut ollenkaan, mitä kirjoittaa. Ja miten mä oisin voinutkaan, kun ei näistä fiiliksistä saa mitään selkoa. Kuten sanoin, tällä hetkellä mulla on yllättävän rauhallinen olo, ottaen huomioon, mitä kaikkea tässä on muutaman viikon aikana tapahtunut, ja että mä oon lähdössä viikon päästä kotiin. Kai se on niin että kun liikaa tapahtuu ihan käsittämättömiä asioita lyhyen ajan sisällä ja kokee suurimpia mahdollisia tunteita, niin jossain vaiheessa sitä pakostikin rauhottuu. Ei jaksa elää enää sellasessa pyörremyrskyssä.

Tästä voi päätellä tosiaan, että jotain muutakin on siis tässä taustalla kun tää lähtö. Tiivistän asian yhteen sanaan: ihmissuhdedraama. Tai oikeestaan haluan jättää ton draama-sanan pois, sanotaan ihan vaan ihmissuhteet. Ei sillä, että tää ei olis nimenomaan draamaa ollut, sitäpä hyvinkin, mutta "ihmissuhdedraama" kuulostaa jotenkin... lapselliselta, en tiiä, jotenkin siltä, ettei se olis niin "totista". Anyway, en rupee avaamaan tässä blogissa ton enempää, mitä on käynyt, koska vaikka kirjottelenkin lähinnä itelleni vaan muistoksi, en oo kuitenkaan laittanut tätä blogia yksityiseksi - enkä siis tosiaan halua avata kaikille tätä tapahtunutta. Sen verran vaan sanon, että Ricards sanokin tossa maanantaina, että jos jollekin pitäs joku mitali antaa siitä kellä on ollu hulluinta täällä, niin mä oisin ehdottomasti sen mitalin saaja :-------D Ja myönnän itekin, nää viimeset viikot on ollu niin käsittämättömän hulluja, etten ois ikinä uskonut että au pairina vois käydä jotain tällasta läpi.

Haluun nyt yrittää jotenkin eritellä ihan vaan ton lähdön aiheuttamia fiiliksiä tosta kaikesta muusta - se on ihan supervaikeeta koska "toi kaikki muu" liittyy siihen niin paljon ja tosiaan vaikuttaa mun fiiliksiin niin paljon, mut silti - haluun yrittää. Sillon joskus maaliskuussa (vai helmikuussa? en ees muista) kun varasin lennot, niin mulla oli aika vaikeeta aikaa. Joka päivä ahdisti ja itketti, koska en pystyny miettimään mitään muuta kun lähtöä. Sillonhan se lähtö tavallaan tuli toteen, kun osti ne lennot. Lähteminen tuli ihan joka sekunti mieleen, kaikista ihan pikkuasioista. Koko ajan mun mielessä näky erilaisia mielikuvia viimesistä hetkistä ties missä ja kenen kanssa, ja kyyneleitä sai pidätellä niin bussissa, ruokapöydässä, lenkillä, R:n kanssa oltaessa... Oon aina tiennyt olevani erittäin tunteellinen ihminen, mutta täällä se mun tunteellisuus on kyllä kasvanut ihan moninkertaseksi. Siis itku tulee niin hemmetin helposti että mua oikeesti ärsyttää se jo ihan sairaasti, samoten mun vasemman silmänalus on muuttunut tummaks ja karheeks itkemisestä, ja nykyään jos itken niin siihen sattuu ihan sairaasti :--------D Se oli kiva kun hostäiti kysy että oonko mä lyöny sen johonkin ja olin vaan että eei ku varmaa oon vaa nukkunu huonosti. Tätä ei myöskään yhtään helpota se tieto siitä, että kun tuun Suomeen, niin tuun olee niin sekasin varmasti ainakin ekat muutama viikkoa, että se itkeminen ei tosiaan lopu sinne päästäessä - päinvastoin, saa nähdä tuunko mä mitään muuta tekemäänkään nää ekat viikot kun itkemään. Että varotan teitä etukäteen kaikki läheiset, kyllä, haluan nähdä teitä ja viettää aikaa teijän kanssa mahdollisimman paljon, mutta tuun olemaan mitä todennäköisimmin erittäin sekaisin tän alkuajan Suomessa. :D

Mutta niihin rauhallisiin fiiliksiin. Nyt se lähtö on jo niin lähellä, että on jotenkin rauhottunut. Kun tietää, että se on oikeesti ihan nurkan takana, niin jotenkin ei osaa pelätä sitä samalla tavalla. En mä tosin vielä oo oikeen tajunnut sitä kuinka vähän mulla on päiviä jäljellä, ootan lauantaita samalla tavalla kun mitä tahansa viikonloppua, vaikka tiiän että se tulee olemaan mun vika ilta ulkona. Suunnittelen ohjelmaa ens viikolle ja hymyilen kun nään, että on luvattu kahtaviittä astetta, ihan kun ois tiedossa joku normaali viikko. Samalla pieni ääni mun takaraivossa kolkuttaa ja sanoo: hei haloo, sä lähet ens viikon perjantaina. ENS VIIKON PERJANTAINA. SUOMEEN. LOPULLISESTI. Mutta sitten joku vaan työntää sen äänen pois, ja kohautan olkiani.

Ettei tästä nyt kuitenkaan sais sellasta kuvaa, että oisin jotenkin välinpitämätön ton asian suhteen, niin ei, niin se ei oo. Oikeasti oon siis äärimmäisen surullinen tän asian takia, koska ihan oikeesti, mä rakastan mun elämää täällä. Jos vaan millään voisin, niin jäisin. Tuntuu rehellisesti ihan kauheelta palata Suomeen. Kyllä mulla on tietty ikävä kaikkia läheisiä ja sellanen pieni kutkutus on jo siitä että pääsee näkemään kaikki pian, mutta kaikki muu Suomesta sit oikeastaan ahdistaakin. Mua ahdistaa ajatus töihin menosta, ahdistaa ajatus lähijunassa istumisesta ja suomen kuulemisesta ympärillä, ahdistaa ajatus baariin menemisestä. Ahdistaa se, että tiedän, että tuun koko ajan ajattelemaan "kunpa oisin Madridissa". Mullahan ei ollu mitään kulttuurishokkia tänne tultaessa - oon alusta asti sopeutunut sairaan hyvin enkä oo ees kerenny Suomea ikävöidä paljon ollenkaan. Tiedän, että mulla tulee niin iso kulttuurishokki nyt Suomeen palatessa, että se pelottaa. Se tulee olemaan jotain ihan uutta mulle, koska vaikka oonkin aina jo kaikkien ties minkä heppaleirien ja ripareittenkin jälkeen saattanut itkeskellä monta viikkoa sitä ikävää, niin onhan tää nyt ihan eri mittakaavan asia.

Pientä helpotusta kuitenkin on luvassa - mä oon nimittäin tulossa tänne jo kesäkuun alussa takasin lomalle! :D Vielä on suunnitelmat auki, mitä tuun tekemään, koska aikasemmat suunnitelmat tosiaan kumoutu tämän jo moneen kertaan mainitun mystisen tapahtuneen takia, mutta onneks tässä on vielä aikaa miettiä ja suunnitella. Tää varmasti helpottaa jonkun verran Suomeen tuloa, että tiedän, että oon tulossa pian takasin. Mutta se on kuitenkin vaan loma, joka ei kestä kauaa, ja sen jälkeen en taas tiedä, millon tuun takasin. Mut kai sitä on osattava myös päästää irti jossain vaiheessa.

Nyt löydän itteni tuijottamassa uutta, tyhjää riviä, ja miettimässä noin minuutin ajan, mitä kirjotan. Toisaalta mitään ei tuu enää mieleen, ja toisaalta satoja asioita - mutta niistä on mahdoton saada kiinni, mahdotonta kirjottaa niitä tähän. Tällasta mun ajatukset on ollut tässä viimesten viikkojen aikana. Yhtä pyörremyrskyä. Siispä painun kohta pehkuihin, ja yritän saada unen päästä kiinni, tietäen, että aamulla kun herään, alkaa mun viimenen viikko.

Onerva

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Maailman paras viikko









Kuten aiemmassa postauksessa (joka tuli vahingossa noin kuukauden myöhässä :D) mainitsinkin, vietin Semana Santan eli pääsiäisviikon Cádizissa Michaelin ja sen perheen kanssa. Oon niin ilonen siitä koko viikosta, jos vaan mitenkään olis ollut mahollista niin oisin viettänyt toisen viikon siellä! Michaelin perhe on ihan superihana ja on jo nyt ikävä niitä kaikkia tyyppejä. Meitä oli siellä siis yheksän henkilöä majottumassa samassa talossa, ja parhaimmillaan myös isovanhemmat, joten hulinaa riitti. Meitä oli siis minä, Michael, Michaelin äiti ja sen brittiläinen miesystävä (jotka asuu Skotlannissa), Michaelin täti ja setä ja niiden kaks lasta eli Michaelin serkut, ja sit näiden perheen joku ystävä. Michaelin serkut Laura ja Patricia on jo 28- ja 31-vuotiaat, mutta ne molemmat oikeesti näyttää ja vaikuttaa että vois olla kymmenen vuotta nuorempia :----D Ihania tyyppejä, ton viikon jälkeen mulla oli vatsalihakset kipeet siitä kaikesta nauramisesta sen viikon ajalta. Patri myös kerto yks ilta, että se on raskaana! Ja pari päivää sitten sain tietää, että se oottaa kaksosia - sika hauska, koska just tuolla ton viikon aikana mietittiin että kukakohan noista serkuksista saa kaksoset, kun niiden äidit (eli Michaelin äiti ja täti) on kaksoset ja sehän on periytyvä geeni :D Toivottavasti pääsen näkemään nää pikkutyypit vielä joskus tulevaisuudessa!

Se talo jossa majotuttiin sijaitsi siis itse asiassa Cádizin vieressä El Puerto de Santa Marían kaupungissa, ja siellä sellasella maaseutualueella. Eli joka päivä kuulu ties mitä kukkojen kieuntaa sun muuta siitä ympäriltä. Säät oli hyvät, suurin osa viikosta oli sellasta että oli lämmin mutta ehkä vähän tuulista tms, niin joutu jonkun pitkähihasen ottaa mukaan, mutta sillä pärjäs hyvin. Parina päivänä oli kuitenkin ihan kesäsäät, ja toisena päivänä näistä mentiinkin rannalle ihan bikineissä aurinkoa ottamaan. Nyt oon ihan masis kun täällä Madridissa taas takkia joutuu vetää päälle D: Mä lähenkin Suomeen sopivasti just siinä toukokuun alussa kun täällä alkaa ne oikeesti hyvät säät... Siis on täällä nytkin välillä päiviä millon on ihan shortsikeli, mutta sit seuraavana päivänä saattaakin olla kymmenen astetta kylmempää ja sataa kaatamalla. Täällä tää huhtikuu on just tää kaikista arvaamattomin kuukausi :D

Yks päivä siellä käytiin Jérezissä (läheinen kaupunki) viinitilalla, jossa oli sellanen opastettu kierros. Sieltä on noi kolme viimestä kuvaa. Oli ihan super siistiä ja mielenkiintosta, ja lopussa saatiin tapakset ja kahta eri viiniä! Ton viikon jälkeen voin yleisesti ottaen sanoa, että sain niin paljon kaikkia siistejä ja erityisesti espanjalaisia kokemuksia, esimerkiksi joka päivä yleensä syötiin jossain ravintolassa missä söin oikeesti espanjalaista ruokaa, näiden ketjuravintoloiden sijasta, joissa yleensä käyn syömässä Madridissa jos oon ulkona. Samoin koko viikko kun tuli lähinnä puhuttua espanjaa (paitsi kun olin Michaelin kanssa kahestaan), niin kyllä siinä sellanen pieni intensiivikurssi tuli :D Vikana päivänä käytiin myös sellasella hevostilalla, missä kasvatetaan andalusianhevosia, voitte vaan kuvitella kuinka kärsin siellä kun en oo melkeen neljään vuoteen ollu hepan selässä ja ne hepat siellä...... Halusin vaan hypätä kaikkien selkään ja ratsastaa! Ihan sika nättejä siis ja Michael oli itse asiassa koko ajan eniten niitä siellä silittelemässä, vaikka tätä ennen ollaan käyty keskusteluja kuinka hänen mielestään hevoset on vaan tosi retardeja eikä se tykkää niistä yhtään yms. No nyt mulla on kuvia todistusaineistona, joissa se halaa ja silittelee yhtä heppaa, kattoen sitä silleen, että se ois joku maailman tärkein asia sille. Seuraavalla kerralla kun se alkaa puhumaan taas tollasia, otan vaan nää kuvat esiin :-----D

Se hetki sinä lauantai-iltana, kun lähin kotoa matkalaukun kanssa ja laitoin portin kiinni perässä, tuntu niin hyvältä. Menin siis Michaelille sillon lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna lähettiin ajamaan Cádiziin. Olin oottanut tätä lomaa niin paljon, että en olis voinut olla ilosempi sillä hetkellä kun se vihdoin alko! Ei sillä etten tykkäis olla täällä mun hostperheessä, mutta kyllä siinä sellanen vapautunut tunne tuli, kun tiesi ettei viikkoon tarvii olla täällä :D Teen ehkä myöhemmin joskus postauksen siitä, millasta loppujen lopuks mun mielestä on ollu olla tässä perheessä, ehkä sen avulla ymmärtää mun tuntemuksia vähän paremmin. Sit taas kun tulin kotiin viikko sitten maanantaina, oli tosi oudot fiilikset. Vähän samanlaiset kun sillon uudenvuoden jälkeen kun tulin takasin Suomesta. Musta tuntu ihan kun oisin ollut jonkun kuukauden pois, enkä viikkoa. Se oli sanomattakin selvää, että olin tosi surullinen kun se loma loppu, koska olin oottanut sitä niin paljon, mulla oli niin hauskaa ja ihanaa siellä, ja se meni ihan vilahtaen ohi. Paluu arkeen tuntu jotenkin ahistavalta. Tähän kyllä vaikutti ihan tosi paljon sekin, että tiesin, että nyt kun se viikko oli ohi, ei mulla oo enää ihan hirveesti aikaa täällä ennen kotiinlähtöä. Keskiviikkona alkaa mun viimenen kuukausi täällä. Teen tästäkin EHKÄ (jos siltä tuntuu) oman postauksensa, missä kerron mun fiiliksiä tästä asiasta. Jos nyt nimittäin rupeisin tähän samaan postaukseen niistä kertomaan niin tästä tulis ihan liian pitkä, koska kuten tästäkin jo kirjoitetusta tekstistä huomaa, rupeen aina jaarittelemaan :D Jätän sen aiheen nyt siis sikseen tältä osalta.

Summa summarum, oli ihana viikko. On ikävä. Sitä paikkaa, niitä tyyppejä, niitä hetkiä mitä vietin siellä niin Michaelin kanssa että sen koko poppoon kanssa. Mutta oon super ilonen että se tapahtu ♥

Onerva

Ps. AINIIN!! Melkeen unohdin yhen hauskimmista jutuista, joka sattu jo menomatkalla sinne. Meijän autossa oli siis minä, Michael, Laura, Michaelin äiti ja Chris (eli sen äidin miesystävä) ja Chris ajo. Jossain vaiheessa ei oltu varmoja missä oltiin, Laura avas sen kännykän kartan ja sano että "hei mitä hittoa, me ollaan Portugalissa" :DDDD Hups. Oltiin vähän erehdytty reitistä ja päädytty Portugalin puolelle. No, pysähdyttiin siinä jollain huoltoasemalla, ja mun oli pakko nousta autosta ulos, jotta voisin sanoa, että oon nyt käynyt Portugalissa XD Se koko matka Cádiziin tän kiemuran kanssa kesti siis joku kaheksan tuntia, että kyllä siinä aika paljon istumista oli, mutta onneks mulla oli maailman paras matkaseura!