Miltä musta tuntuu

Huomenna alkaa virallisesti mun viimenen viikko. Fiilikset? Ei mitään hajua. En saa kiinni. Tällä hetkellä kuitenkin hämmästyttävän rauhalliset.

Sain yhtäkkiä randomin päähänpiston kirjottaa blogiin, joten mulla ei oo mitään hajua, mitä tää postaus tulee sisältämään. Kirjottelen ihan tajunnanvirtaa. Olin mä toki aatellut jo aikasemmin että haluan ennen lähtöä vielä postata fiiliksiä, mutta en oo siis kuitenkaan suunnitellut ollenkaan, mitä kirjoittaa. Ja miten mä oisin voinutkaan, kun ei näistä fiiliksistä saa mitään selkoa. Kuten sanoin, tällä hetkellä mulla on yllättävän rauhallinen olo, ottaen huomioon, mitä kaikkea tässä on muutaman viikon aikana tapahtunut, ja että mä oon lähdössä viikon päästä kotiin. Kai se on niin että kun liikaa tapahtuu ihan käsittämättömiä asioita lyhyen ajan sisällä ja kokee suurimpia mahdollisia tunteita, niin jossain vaiheessa sitä pakostikin rauhottuu. Ei jaksa elää enää sellasessa pyörremyrskyssä.

Tästä voi päätellä tosiaan, että jotain muutakin on siis tässä taustalla kun tää lähtö. Tiivistän asian yhteen sanaan: ihmissuhdedraama. Tai oikeestaan haluan jättää ton draama-sanan pois, sanotaan ihan vaan ihmissuhteet. Ei sillä, että tää ei olis nimenomaan draamaa ollut, sitäpä hyvinkin, mutta "ihmissuhdedraama" kuulostaa jotenkin... lapselliselta, en tiiä, jotenkin siltä, ettei se olis niin "totista". Anyway, en rupee avaamaan tässä blogissa ton enempää, mitä on käynyt, koska vaikka kirjottelenkin lähinnä itelleni vaan muistoksi, en oo kuitenkaan laittanut tätä blogia yksityiseksi - enkä siis tosiaan halua avata kaikille tätä tapahtunutta. Sen verran vaan sanon, että Ricards sanokin tossa maanantaina, että jos jollekin pitäs joku mitali antaa siitä kellä on ollu hulluinta täällä, niin mä oisin ehdottomasti sen mitalin saaja :-------D Ja myönnän itekin, nää viimeset viikot on ollu niin käsittämättömän hulluja, etten ois ikinä uskonut että au pairina vois käydä jotain tällasta läpi.

Haluun nyt yrittää jotenkin eritellä ihan vaan ton lähdön aiheuttamia fiiliksiä tosta kaikesta muusta - se on ihan supervaikeeta koska "toi kaikki muu" liittyy siihen niin paljon ja tosiaan vaikuttaa mun fiiliksiin niin paljon, mut silti - haluun yrittää. Sillon joskus maaliskuussa (vai helmikuussa? en ees muista) kun varasin lennot, niin mulla oli aika vaikeeta aikaa. Joka päivä ahdisti ja itketti, koska en pystyny miettimään mitään muuta kun lähtöä. Sillonhan se lähtö tavallaan tuli toteen, kun osti ne lennot. Lähteminen tuli ihan joka sekunti mieleen, kaikista ihan pikkuasioista. Koko ajan mun mielessä näky erilaisia mielikuvia viimesistä hetkistä ties missä ja kenen kanssa, ja kyyneleitä sai pidätellä niin bussissa, ruokapöydässä, lenkillä, R:n kanssa oltaessa... Oon aina tiennyt olevani erittäin tunteellinen ihminen, mutta täällä se mun tunteellisuus on kyllä kasvanut ihan moninkertaseksi. Siis itku tulee niin hemmetin helposti että mua oikeesti ärsyttää se jo ihan sairaasti, samoten mun vasemman silmänalus on muuttunut tummaks ja karheeks itkemisestä, ja nykyään jos itken niin siihen sattuu ihan sairaasti :--------D Se oli kiva kun hostäiti kysy että oonko mä lyöny sen johonkin ja olin vaan että eei ku varmaa oon vaa nukkunu huonosti. Tätä ei myöskään yhtään helpota se tieto siitä, että kun tuun Suomeen, niin tuun olee niin sekasin varmasti ainakin ekat muutama viikkoa, että se itkeminen ei tosiaan lopu sinne päästäessä - päinvastoin, saa nähdä tuunko mä mitään muuta tekemäänkään nää ekat viikot kun itkemään. Että varotan teitä etukäteen kaikki läheiset, kyllä, haluan nähdä teitä ja viettää aikaa teijän kanssa mahdollisimman paljon, mutta tuun olemaan mitä todennäköisimmin erittäin sekaisin tän alkuajan Suomessa. :D

Mutta niihin rauhallisiin fiiliksiin. Nyt se lähtö on jo niin lähellä, että on jotenkin rauhottunut. Kun tietää, että se on oikeesti ihan nurkan takana, niin jotenkin ei osaa pelätä sitä samalla tavalla. En mä tosin vielä oo oikeen tajunnut sitä kuinka vähän mulla on päiviä jäljellä, ootan lauantaita samalla tavalla kun mitä tahansa viikonloppua, vaikka tiiän että se tulee olemaan mun vika ilta ulkona. Suunnittelen ohjelmaa ens viikolle ja hymyilen kun nään, että on luvattu kahtaviittä astetta, ihan kun ois tiedossa joku normaali viikko. Samalla pieni ääni mun takaraivossa kolkuttaa ja sanoo: hei haloo, sä lähet ens viikon perjantaina. ENS VIIKON PERJANTAINA. SUOMEEN. LOPULLISESTI. Mutta sitten joku vaan työntää sen äänen pois, ja kohautan olkiani.

Ettei tästä nyt kuitenkaan sais sellasta kuvaa, että oisin jotenkin välinpitämätön ton asian suhteen, niin ei, niin se ei oo. Oikeasti oon siis äärimmäisen surullinen tän asian takia, koska ihan oikeesti, mä rakastan mun elämää täällä. Jos vaan millään voisin, niin jäisin. Tuntuu rehellisesti ihan kauheelta palata Suomeen. Kyllä mulla on tietty ikävä kaikkia läheisiä ja sellanen pieni kutkutus on jo siitä että pääsee näkemään kaikki pian, mutta kaikki muu Suomesta sit oikeastaan ahdistaakin. Mua ahdistaa ajatus töihin menosta, ahdistaa ajatus lähijunassa istumisesta ja suomen kuulemisesta ympärillä, ahdistaa ajatus baariin menemisestä. Ahdistaa se, että tiedän, että tuun koko ajan ajattelemaan "kunpa oisin Madridissa". Mullahan ei ollu mitään kulttuurishokkia tänne tultaessa - oon alusta asti sopeutunut sairaan hyvin enkä oo ees kerenny Suomea ikävöidä paljon ollenkaan. Tiedän, että mulla tulee niin iso kulttuurishokki nyt Suomeen palatessa, että se pelottaa. Se tulee olemaan jotain ihan uutta mulle, koska vaikka oonkin aina jo kaikkien ties minkä heppaleirien ja ripareittenkin jälkeen saattanut itkeskellä monta viikkoa sitä ikävää, niin onhan tää nyt ihan eri mittakaavan asia.

Pientä helpotusta kuitenkin on luvassa - mä oon nimittäin tulossa tänne jo kesäkuun alussa takasin lomalle! :D Vielä on suunnitelmat auki, mitä tuun tekemään, koska aikasemmat suunnitelmat tosiaan kumoutu tämän jo moneen kertaan mainitun mystisen tapahtuneen takia, mutta onneks tässä on vielä aikaa miettiä ja suunnitella. Tää varmasti helpottaa jonkun verran Suomeen tuloa, että tiedän, että oon tulossa pian takasin. Mutta se on kuitenkin vaan loma, joka ei kestä kauaa, ja sen jälkeen en taas tiedä, millon tuun takasin. Mut kai sitä on osattava myös päästää irti jossain vaiheessa.

Nyt löydän itteni tuijottamassa uutta, tyhjää riviä, ja miettimässä noin minuutin ajan, mitä kirjotan. Toisaalta mitään ei tuu enää mieleen, ja toisaalta satoja asioita - mutta niistä on mahdoton saada kiinni, mahdotonta kirjottaa niitä tähän. Tällasta mun ajatukset on ollut tässä viimesten viikkojen aikana. Yhtä pyörremyrskyä. Siispä painun kohta pehkuihin, ja yritän saada unen päästä kiinni, tietäen, että aamulla kun herään, alkaa mun viimenen viikko.

Onerva