maanantai 28. syyskuuta 2015

Kun Serranot tulee mieleen viiden minuutin välein

Okei, vähän noloa että alotin viime postauksenkin puhumalla Serranoista ja nyt taas. Mutta oikeesti, oon ollu täällä nyt kaks kokonaista päivää, ja tää on just niin sellasta mitä kuvittelinkin! Lauantaina esimerkiks, R:llä oli kaverin synttärit tossa tien toisella puolella sellasella rivitalojen yhteisellä pihalla. Mentiin käymään siellä hostien kanssa myös, kun siellä oli paljon muitakin aikuisia tästä naapurustosta. Siinä ne sit jutteli kaikenlaista ja kuuntelin minkä pystyin, kunnes yhessä vaiheessa nurmikolta jossa nää lapset leikki, rupes kuulumaan yks espanjalainen huuto, jonka oon noin miljoona kertaa kuullu Serranoissa Guillen ja kumppaneiden huutamana (en tosin vieläkään oo saanu selvää mitä siinä sanotaan). Siinä kesken kaiken mua rupes hymyilyttämään ihan sairaasti, jos ne muut siinä huomas, niin varmaan ihmetteli vähän. Mutta se on vaan niin hassua kuulla koko ajan jotain juttuja joita on tottunu kuulemaan Serranoissa, kun tajuaa että ne on oikeita sanontoja mitä käytetään oikeessa elämässä eikä vaan mitään Serrano-fraaseja! :D



Tähän asti kaikki on menny super hyvin. Lähtö kotoa oli mulle tosi rankka, rankempi kun luulin. Tai no, sanotaan että itkusampi kun luulin :D Iso syy siihen kuitenkin on se, että me muutetaan meijän talosta pois, tai no, porukat muuttaa tässä ihan parin päivän sisällä, joten kun palaan käymään Suomessa täältä jouluna, en tuu enää palaamaan tohon samaan taloon. Koko torstai ja perjantai meni pakatessa ja varsinkin perjantaina tuli niin kauhee kiire, etten ehtinyt yhtään ees ajatella koko muuttoa. Totta kai välillä tuli sellasia välähdyksiä, että ei hitto en tuu enää ikinä tekemään tätä asiaa tässä talossa, mutta kuitenkin se oli aika hyvin poissa mielestä, kun piti pakata kauheella kiireellä. Sitten reilu puol tuntia ennen lähtöä ruokapöydässä rupesin itkemään, kun tajusin syöväni vikaa ateriaa sekä tässä talossa, että mun perheen kanssa pitkään aikaan - ja siitä lähtien se itku ei sit oikeen loppunutkaan pitkään aikaan. Lentokentällä mun kaverit ja äiti tuli hyvästelemään, ja sielläkin kyynelkanavat oli auki. Jossain vaiheessa mentiin kyllä jo huvittavuuden puolelle, kun lentokoneessa aloin syödä ruisleipää, ja rupes itkettämään koska ruisleipä. Siinä vaiheessa päätin, että noniin nyt saa riittää pillittäminen, ja aloin oottaa Espanjaan saapumista :D

Ja tähän mennessä kaikki tosi hyvin! Ekana iltana nukkumaan mennessä fiilikset oli melko erilaiset kuin samana päivänä aikasemmin kotoa lähtiessä, aattelin vaan koko ajan, että "tää on niin siistiä, tää on niin siistiä" ja hymyilytti. Sama juttu seuraavana aamuna kun heräsin ja tajusin, että mä oikeesti asun täällä, en oo vaan lomalla (vaikka se vieläkin välillä tuntuu siltä). Viikonloppuna kerkesin tavata jo noin miljoona näiden tuttua ja sukulaista, enkä muista kenenkään nimeä. Paitsi yhden vauvan. Poskipusuja tulee vaihdeltua koko ajan, ja kaikki täällä on niin ystävällisiä ja mukavia. Ja kärsivällisiä mun puheen kanssa!! Kaikki jaksaa koko ajan tosi kärsivällisesti odottaa, että saan muodostettua mun lauseet (jos sanon jotain pidempää ja vaikeeta, totta kai sellasia tuttuja ja helppoja asioita osaan jo sanoa ihan normaalisti) ja esimerkiks mun host-äiti aina ihanasti selkeyttää sen puhetta puhuessaan mulle (monet ei nimittäin sitä tee vaan papattaa vaan menemään espanjalle tyypillisellä puhenopeudella ja olettaa, että ymmärrän). Joka ikinen on tähän mennessä kuitenkin sanonut, että puhun tosi hyvin :D Aina kun uudet tuttavuudet aluks kysyy hosteilta tai multa että puhunko mä kuinka paljon espanjaa, niin mä vastaan että vähän, ja mun hostit sanoo että tosi hyvin. Hostäiti sanokin eilen, että kohta mun on pakko ruveta vastaamaan että hyvin, koska muuten valehtelen. No, selitin sille sit suomalaisten vaatimattomuudesta.

Tänään alko arki, ja R onkin nyt ollut koulussa puol yhdeksästä asti. Mä olin mukana heittämässä sitä sinne, koska halusin nähdä sen koulun (nää hostit siis vie R:n autolla, koska koulu on eri kylässä), ja sen jälkeen oon vaan lagannut omassa huoneessa. Tai no, katoin mä ensiks vähän aikaa Serranoita (joita näytetään täällä telkkarista aamuisin ♥ ei sillä tosin että mulla ei ois omia Serranoita mukana, lol tietenkin) host-äidin kanssa, mutta sen jälkeen se lähti ostamaan R:lle vaatteita ja mä päätin jäädä kotiin, koska eilen oltiin koko päivä menossa: ensiks ostamassa mulle liittymä, sitten jalkapallotapahtumassa jossa host-iskä pelas, sen jälkeen sukuloimassa kahdessa eri paikassa, ja käytiinpä vielä pikasesti Madridin keskustassakin. Joten mulle kävi hyvin jäädä lepäämään tänne :D Voisin mennä kyllä kävelylle, jotta voisin tutustua paremmin tähän mun kylään, mutta mulla ei oo vielä avaimia, joten en tiedä ootanko, että mulle teetetään ne. Tai sit meen jo tänään, saa nähdä.

Anyway, kuten sanoin, tähän asti kaikki on mennyt tosi hyvin. R rakastaa Afrikan tähteä, joka oli yks mun Suomi-tuliaisista. Ollaan pelattu sitä nyt molempina päivinä ja kummallakin kerralla Afrikan tähti on löytynyt ihan viimeseks, vikasta kiekosta! Sanoin R:lle että ihan uskomatonta, mulle ei oo koskaan aikasemmin käynyt näin, ja nyt vielä kaks kertaa putkeen. Ja hän myös btw on voittanut molemmilla kerroilla. Hostit on tosi mukavia kans, ja sanoo koko ajan että oo kuin kotonas, voit olla missä vaan ja syödä mitä vaan. Toivotaan, että kaikki jatkuu yhtä mukavana - vaikea sanoa vielä yhtään mitään, kun on eka arkipäivä, nyt ton viikonlopun sopeutumisen jälkeen. Munhan ei täällä oikeastaan tarvii tehdä mitään, pelkästään hengata R:n kanssa sen koulun jälkeen (eli klo 17 eteenpäin) ja puhua sille englanniksi. Eilen se tarkotti 20 minuuttia pitkien Minecraft-videoiden katselua. Enkä muuten tajua kyseisen pelin aiheuttamaa hypetystä.

Onerva

Ps. R:llä tarkotan tän perheen poikaa. En oo kertonut tästä blogista mun hosteille ainakaan vielä, enkä tiedä, aionko kertoa. Sen takia en ainakaan vielä viitsi kirjottaa pojan nimeä (vaikka se onkin aika yleinen espanjalainen nimi), enkä myöskään laittaa niitä vähäisiä kuvia, joita oon ottanut täällä kotona. Saa nähdä, kerronko myöhemmin hosteille tästä, ja että laitanko sitten kyseisiä kuvia, en osaa sanoa vielä.

torstai 24. syyskuuta 2015

Miksi Espanja? Miksi au pair?

Mun vastaus siihen, mikä on aikoinaan aiheuttanut kiinnostuksen Espanjaa (ja sen kieltä) kohtaan on sama, kuin tosi monella muullakin: Serranon perhe. Tää kyseinen sarja on vieläkin ihan ykkönen kaikista sarjoista ja saa mut yhä sekä nauramaan vedet silmissä että itkemään silmät punasina. Monet aina naurahtelee kun kerron niille, että syy siihen miks espanja oli mulle tosi helppo oppia, on se että oon kattonu Serranoa niin paljon. Mut se on oikeesti totta. Kun alotin espanjan opiskelemisen, osasin tosi paljon valmiiksi perussanastoa ihan vaan Serranon ansiosta (okei, ja myös ei-niin-perussanastoa - vai lasketaanko perussanastoksi esimerkiksi me cago en la leche, tyypillinen Santiago Serranon käyttämä fraasi joka muuten suoraan käännettynä tarkottaa "kakkaan maitoon"?) Myös jopa joitain kielioppiasioita opin Serranosta, tosin siinä kyllä oli pohjalla se että mulla on A-ranska, mutta kuitenkin monesti saatoin Serranoa katsellessa laittaa pauselle jonkun lauseen jälkeen ja tajuta, että hei, tossa käytettiin tota yhtä objektipronominia samalla tavalla kun ranskassa.


 


Espanjan kieli kuulosti niin ihanan pehmeeltä ja soljuvalta, että halusin oppia kyseisen kielen - ja onnekseni Vaskiksessa pysty lukemaan espanjaa. Sen verran hyvin mulla meni koulumenestys espanjan saralta (sain kaikista yhdeksästä kurssista arvosanaksi kympin!!! elämäni suurin saavutus), että ajattelin että pakko tätä on lähteä vielä jatkamaan ja ylläpitämään jollain tavalla! Ja mitenkäs muutenkaan kieltä oppisi, kuin asumalla kyseistä kieltä puhuttavassa maassa. Valitsin Espanjan sen takia, että jos lattareihin olis lähtenyt niin melkeinpä olis pitänyt jonkun järjestön kautta lähteä, koska ilman sitä se olis silkka itsemurhayritys (ellei olis sit jotain tuttavaperhettä siellä tms. mutta sellasiapa ei multa sieltä päin löydy). Järjestön kautta jos olis lähtenyt, olis ollut tiedossa paperisotaa, joten tuntu vaan helpommalta lähteä ilman järjestöä Espanjaan - ja muutenkin ihan kiva olla Euroopassa, kun helppo sitten matkustaa Suomeen. Ja tämä näin alkajaisiksi tietenkin, myöhemminhän oon totta kai matkustamassa lattareihin, mutta alotetaan tää maailman kiertäminen tälleen pehmeellä laskulla ;)




Se, että lähden juuri au pairiksi, on musta vähän huvittavaa, kun miettii, etten ikinä oo päivääkään vahtinut lapsia. Oon mä sitä kerhoa pitänyt, kuten ekassa postauksessa taisin mainita, mutta siihen se sit jääkin. Tää meinas aluksi just olla se syy miks luulin etten au pairiks voi lähteä, kunnes pienen googlettelun avulla sain selville, että on sitä monet muutkin lähteneet au pairiksi ilman kummempaa kokemusta. Asioiden helpottamiseksi päätin vielä, että menisin perheeseen jossa on kouluikäisiä lapsia, niin ei tarttis ruveta vaippoja vaihtelemaan, ja olis muutenkin ehkä helpompaa. Myöhemmin AuPairWorldissa laajensin vähän mun kriteerejä, eli laitoin ikähaarukaksi 3-15v, mutta niinpäs sieltä siltikin loppujen lopuksi valikoitui perhe, jossa on vaan yks 8-vuotias poika. Eli tuskin se mitään rakettitiedettä tulee olemaan!




Ja hups, unohdin vastata otsikon kysymykseen, eli miksi juuri au pairiksi. Ei mulla kyllä siihen sellasta kummempaa syytä edes ole kuin se, että se tuntuu helpolta ratkasulta alottaa tää maailmanmatkailu, kuten juuri sanoinkin - kyllä myöhemmin haluisin ehkä mennä tekemään vapaaehtoistyötä juurikin esimerkiksi lattareihin, ja vielä myöhemmin vaikka myös työskentelemään ulkomaille ihan kunnolla (koska au paireilua nyt ei voi laskea kunnon työksi), mutta se olis tuntunut liian hankalalta nyt tälleen suoraan lukion jälkeen. Hinku asumaan ulkomaille oli kuitenkin niin kova, että au pairiksi lähtö vaikutti parhaalta vaihtoehdolta!




Mutta mitä kahdeksanvuotiaiden poikien kanssa sit tehdään? Ei mitään hajua. Mulla ei oo mitään kokemuksia sen ikäsistä pojista, kun se kerhokin oli vaan tytöille. No, mä pelaan vaan jalkapalloa sen kanssa koko ajan niin eiköhän se riitä. Eka pitäis vaan oppia olemaan juoksematta sitä palloa karkuun, ettei kyseinen Cristiano Ronaldo Junior naura mua kokonaan pihalle.

Onerva

Ps. Kuvat on mun aikasemmilta Espanjan reissuilta, Madridista vuodelta 2012 ja Costa del Solilta vuosilta 2014 ja 2015. Viides kuva vastaa tiivistetysti ja kaikista parhaimmalla tavalla siihen, miks mä haluan Espanjaan. Koska tolta musta tuntuu aina ku mä oon siellä.

Pps. Älkää kysykö, miks puhun eka kokonaisen kappaleen Serranosta, ja sen jälkeen laitan kuvan espanjankielisestä Kaaposta. That's my logic.

lauantai 19. syyskuuta 2015

Tunnen itseni onnekkaaksi

Mä en oo ikinä ollut kotoa pois ilman vanhempia pidempään kun viikon. Ja nääkin matkat on ollu sellasia, että oon ollu kavereiden kanssa. Sen takia tää tuntuu tosi hurjalta lähteä nyt pidemmäks aikaa pois - en vielä osaa sanoa tarkkaa kuukausimäärää mikä se tulee olemaan - mutta nyt aluks se kolme kuukautta, ja sekin jo tuntuu pitkältä. Vaikka se on oikeesti tosi lyhyt aika, siitä tekee pitkän olosen se, että mulla ei oo siellä mahdollisuutta nähdä mun läheisiä. Kun olin lukion ykkösellä ja kakkosella, meillä saatto mennä jopa täällä Suomessa se kolme kuukautta että nähtiin kaveriporukan kanssa kunnolla, mutta sillon sentään tiesin, että ne on tossa 500 metrin päässä, ja että jos mun tarvii nähdä niitä niin mulla on mahdollisuus siihen. Nyt sitä ei oo.

Mulla oli eilen läksiäiset, jonne olin kutsunut vaan mun parhaimmat kaverit. Ne, joista mä oon suurimman osan tuntenu ekasta luokasta lähtien, ja joiden suurimman osan kanssa tässä on menty samassa porukassa kymmenisen vuotta. Kasiluokalla, kun lisättiin Facebookiin kuva meistä, yks meijän ala-astekaveri kommentoi että "vieläkin sama porukka kun ala-asteella". Ja nyt, 19-vuotiaina, yläasteen ja lukion käyneinä, meillä on sama porukka edelleen. Tuntuuhan se välillä uskomattomalta, mutta nyt kun sitä yhteistä taivalta on takana jo niin paljon, on niin tottunut niihin ihmisiin mun ympärillä että elämää ilman niitä on tosi vaikee kuvitella. Ne vaan kuuluu mun elämään ja on yks tosi iso osa sitä.

Me ollaan muutamaan kertaan todettukin, että me ollaan harvinaisuus. Edes eri lukioihin meno ei erottanu meitä, vaikka on tosi yleistä, että niin käy. Kuten mä alussa sanoinkin, niin jossain vaiheessa saatto mennä aina tosi pitkä aika ennen kun nähtiin, mut sit aina ku nähtiin, tuntu kun mitään aikaa ei ois ollu välissä. Ja samat jutut ala- ja yläasteelta jatku (ja jatkuu) edelleen. Me ollaan tosi onnekkaita kun meille on käynyt näin hyvin.

Joku joskus sano, että ihminen on onnekas kun sillä on ympärillään ihmisiä, jotka tekee lähtemisestä vaikeeta. Ainakin suurinpiirtein noin. Ja se on totta. Mun kavereiden lisäks, ja vielä enemmänkin, mulle tärkeä on tietysti mun perhe. Varsinkin nyt tuntuu jotenkin vähän haikeelta lähteä, kun ne murrosikävuodet ja niiden jälkeisetki vuodet (kieltäydyn sanomasta teinivuodet koska koen olevani vielä teini) on ohi, ja oikeesti on alkanu taas kunnolla nauttimaan ajasta perheen kanssa. Tällä hetkellä ainakin heitän niin hyvää läppää mun perheelle, että toivon, että se jatkuu samalla tavalla mun palattua eikä katoa mihinkään mun ollessa poissa.

Mun ei ollu alunperin tarkotus kirjottaa mitään tällasta mitä nyt kirjotin. Mun alkuperänen otsikko oli "Lähteminen" ja tarkotus oli kirjottaa lähinnä millasia fiiliksiä mulla on siitä nyt kun lähtöön on alle viikko ja läksiäiset ohi. Mutta kun aloin kirjottaa siitä, nää asiat olikin ensimmäiset, jotka mulla tuli mieleen. Se ehkä kertoo jotain.



Onerva

torstai 17. syyskuuta 2015

Kahdeksan päivää ja 25 astetta

Mulle merkkipaalu matkan lähenemisestä on aina ollut se, että Forecan kymmenen päivän ennusteessa näkyy jo niitä päiviä, jolloin ollaan matkalla. Vaikka kyseiset ennusteet ei ookaan kovin todenmukasia niiden päivien kaukasuuden vuoksi, ne kertoo silti sen, että kohta ollaan lähdössä. Nyt vaan on kyse vähän pidemmästä matkasta. Näin alkajaisiksi, vajaan kolmen kuukauden mittasesta.

Mä päätin lähteä Espanjaan au pairiksi viime kevättalvella. Tai no, ihan ensimmäinen ideanpoikanen tais syntyä jo vuos sitten syksyllä. Mun kaveri Sara kerto lähtevänsä au pairiksi jenkkeihin, ja se kuulosti niin siistiltä että aloin itekin haaveilla moisesta. Koska jenkkeihin kuitenkin pitää lähteä järjestön kautta, se eväs vähän mun intoa, koska järjestön kriteereihin kuuluu 200 tuntia lastenhoitoa ennen matkalle lähtöä. Toki tähän lasketaan esimerkiksi myös sijaisuudet kouluissa, ja oon itekin aikoinani pitänyt kerhoa ala-asteikäsille, mutta aika paljon silti ois saanu tehdä, jotta ois saanu ne 200 tuntia kasaan - varsinkin noin lukion ohella. En ite aatellu siis ees jenkkeihin lähteväni, mutta en tienny sillon hirveesti tosta au pairiks lähtemisestä ilman järjestöä (luulin että esim. Espanjaanki ois hyvä lähteä järjestön kautta), niin au pair -ajatus jäi vähän taka-alalle talveksi.

Oisko sit ollu helmikuu, kun mun toinen kaveri kerto aikovansa lähteä au pairiksi. Se kerto mulle AuPairWorld-sivustosta (joka muuten on ihan mahtava sivusto, vieläkin käyn siellä välillä huvikseni "ikkunashoppailemassa" vaikka mulla hostperhe jo onkin), jossa voi laittaa ittellensä kriteereitä millasen perheen haluaa, kirjottaa ittestään esittelytekstin ja ettiä itellensä sopivimpia perheitä ja laittaa niille viestiä. Samoin perheet voi laittaa au pairille viestiä (ja itse asiassa mulla kävi just niin että taisin ite laittaa tasan yhelle perheelle ekana viestiä, kun taas mulle niitä viestejä perheiltä tuli monia kymmeniä). Innostuin sit kyseisestä sivustosta niin paljon et taisin heti saman tien soittaa äitille että "äiti mä lähen au pairiksi Espanjaan" ja samana iltana tein profiilin sivustolle. En kuitenkaan kirjottanu tekstejä omaan profiiliini kun vasta kesäkuun puolenvälin tienoilla, koska vaikka aika varma olin mun valmistumisesta, halusin kuitenkin oottaa ylppäreitten ohi ennen kun rupeisin juttelemaan perheiden kanssa. Mutta heti samana iltana kun kirjotin esittelytekstit ittestäni, niitä viestejä perheiltä alkoki sit satelemaan ihan roppakaupalla. Kerron myöhemmin varmaan erillisessä postauksessa tästä mun hostperheen valitsemisesta tarkemmin, koska muuten tästä postauksesta tulis pitkä ku nälkävuosi.

Ja tosta ollaan edetty siihen, että nyt lähtö häämöttää, ensi viikolla (HULLUA että voin sanoa jo noin). Kuten alussa sanoin, nyt alkajaisiksi oon kolme kuukautta - lähden 25. syyskuuta ja Suomeen oon tulossa 22. joulukuuta. Tarkotus ois kuitenkin lähteä joulun jälkeen takasin Espanjaan, ja näin varmasti tulee käymään jos kaikki menee hyvin. Siitä ei oo vielä tarkempaa tietoa millon palaan. Sit kun siltä tuntuu, mutta luultavasti viimestään toukokuussa kuitenkin, jotta pääsen pääsykokeisiin. Ellei Espanja sit kokonaan vie mun sydäntä ja jään asumaan sinne :D No ei, en usko. Mut eihän sitä koskaan tiiä. Tykkään tästä että paluu on vielä epävarmaa, koska se on jotain ihan uutta mulle. Mutta siitä en tykkää, että myös Forecan ennuste kahdeksan päivän päähän on epävarmaa, enkä mä tiedä, onko sillon oikeesti 25 astetta. Pitäis alottaa pakkaaminen pikkuhiljaa, mut miten mä voin alottaa kun en tiedä mitä pakata?!

Onerva

Ps. Kuten näette, blogilla on nolo Bloggerin oletuslayout (?? voiko noin sanoa) ihan vaan 1. mun laiskuuden takia ja 2. mulla ei oo aikeena haalia tälle blogille pahemmin lukijoita, vaan kuinka kliseiseltä se kuulostaakin, kirjottaa tätä blogia itelleni muistoksi. Sen takia kirjotan myös melko ajatuksenvirtaa ja "väärin" (esim. jätän tietosesti pilkkuja laittamatta paikkoihin jonne ne kuuluis yms), enkä yhtään osaa sanoa mitä tää blogi lähinnä tulee sisältämään, tekstipostauksia, kuvapostauksia, en tiedä. En ees tiedä jääkö tää mun ensimmäiseksi ja viimeseksi postaukseksi, koska se olis niin mun tyylistä, että alotan jonkun tällasen ja sit innostus lopahtaa enkä jaksakaan enää kirjottaa. Mutta se jää nähtäväks!

Pps. Tän blogin nimi on noin tyhmä ihan vaan sen takia, koska mun mielestä auppari-sana on niin söpö ja tykkään käyttää sitä. :D Lol