Tunnen itseni onnekkaaksi

Mä en oo ikinä ollut kotoa pois ilman vanhempia pidempään kun viikon. Ja nääkin matkat on ollu sellasia, että oon ollu kavereiden kanssa. Sen takia tää tuntuu tosi hurjalta lähteä nyt pidemmäks aikaa pois - en vielä osaa sanoa tarkkaa kuukausimäärää mikä se tulee olemaan - mutta nyt aluks se kolme kuukautta, ja sekin jo tuntuu pitkältä. Vaikka se on oikeesti tosi lyhyt aika, siitä tekee pitkän olosen se, että mulla ei oo siellä mahdollisuutta nähdä mun läheisiä. Kun olin lukion ykkösellä ja kakkosella, meillä saatto mennä jopa täällä Suomessa se kolme kuukautta että nähtiin kaveriporukan kanssa kunnolla, mutta sillon sentään tiesin, että ne on tossa 500 metrin päässä, ja että jos mun tarvii nähdä niitä niin mulla on mahdollisuus siihen. Nyt sitä ei oo.

Mulla oli eilen läksiäiset, jonne olin kutsunut vaan mun parhaimmat kaverit. Ne, joista mä oon suurimman osan tuntenu ekasta luokasta lähtien, ja joiden suurimman osan kanssa tässä on menty samassa porukassa kymmenisen vuotta. Kasiluokalla, kun lisättiin Facebookiin kuva meistä, yks meijän ala-astekaveri kommentoi että "vieläkin sama porukka kun ala-asteella". Ja nyt, 19-vuotiaina, yläasteen ja lukion käyneinä, meillä on sama porukka edelleen. Tuntuuhan se välillä uskomattomalta, mutta nyt kun sitä yhteistä taivalta on takana jo niin paljon, on niin tottunut niihin ihmisiin mun ympärillä että elämää ilman niitä on tosi vaikee kuvitella. Ne vaan kuuluu mun elämään ja on yks tosi iso osa sitä.

Me ollaan muutamaan kertaan todettukin, että me ollaan harvinaisuus. Edes eri lukioihin meno ei erottanu meitä, vaikka on tosi yleistä, että niin käy. Kuten mä alussa sanoinkin, niin jossain vaiheessa saatto mennä aina tosi pitkä aika ennen kun nähtiin, mut sit aina ku nähtiin, tuntu kun mitään aikaa ei ois ollu välissä. Ja samat jutut ala- ja yläasteelta jatku (ja jatkuu) edelleen. Me ollaan tosi onnekkaita kun meille on käynyt näin hyvin.

Joku joskus sano, että ihminen on onnekas kun sillä on ympärillään ihmisiä, jotka tekee lähtemisestä vaikeeta. Ainakin suurinpiirtein noin. Ja se on totta. Mun kavereiden lisäks, ja vielä enemmänkin, mulle tärkeä on tietysti mun perhe. Varsinkin nyt tuntuu jotenkin vähän haikeelta lähteä, kun ne murrosikävuodet ja niiden jälkeisetki vuodet (kieltäydyn sanomasta teinivuodet koska koen olevani vielä teini) on ohi, ja oikeesti on alkanu taas kunnolla nauttimaan ajasta perheen kanssa. Tällä hetkellä ainakin heitän niin hyvää läppää mun perheelle, että toivon, että se jatkuu samalla tavalla mun palattua eikä katoa mihinkään mun ollessa poissa.

Mun ei ollu alunperin tarkotus kirjottaa mitään tällasta mitä nyt kirjotin. Mun alkuperänen otsikko oli "Lähteminen" ja tarkotus oli kirjottaa lähinnä millasia fiiliksiä mulla on siitä nyt kun lähtöön on alle viikko ja läksiäiset ohi. Mutta kun aloin kirjottaa siitä, nää asiat olikin ensimmäiset, jotka mulla tuli mieleen. Se ehkä kertoo jotain.

Onerva